Poroa tokasta pataan

Onko Suomen valtio hyvä renki, mutta huono isäntä? Jos asiaa kysyisi poromiehiltä, niin vastaus voisi olla myöntävä. Valtio asettaa poronkasvatukselle rajoja ja tehokkuusvaatimuksia samaan aikaan, kun se surutta parturoi porojen laidunalueet, valjastaa maita energiantuotantoon ja kasvattaa turistivirtoja. Kaiken kukkuraksi taustalla kytee suuri ajatus siitä, kuka oikeasti omistaa porojen laidunmaat.

Tuohon asiaan Markus Maulavirran, Hans Välimäen, Kimmo Jylhän ja Tero Mäntykankaan kirja
Poro (readme.fi) ei paljon puutu. Muuten kirja kertoo kutakuinkin kaiken mahdollisen perustiedon porosta, poronhoidosta elinkeinona ja poron käytöstä keittiössä.

Poro on siinä mielessä mielenkiintoinen kotieläin, että se kulkee koko elämänsä ajan puolivillinä ja -vapaana pitkin tuntureita.

Poro-kirjan primus poromotor on Markus Maulavirta, joka kutsui kolme muuta kokkia mukaan projektiin. Maulavirta selostaa levollisesti poroasioita myös kirjan mukana olevalla dvd:llä, josta ei muuten ole minkäänlaista mainintaa missään päin teosta. Takakannen sisäpuolelta levy kuitenkin löytyy.

Kirjan tekstin on kirjoittanut Mikko Takala ja valokuvat ovat Sebastian Nurmen. Niistä huomaa, että valokuvauksen eri alueet vaativat erilaista taitajaa. Ikävä kyllä, kirja todistaa, että Suomessa ei ole kovin monta hyvää ruokakuvaajaa. Kaikki Nurmen maisema- ja henkilökuvat ovat mitä parhaimpia, mutta ruokakuvat eivät yllä teoksen muun sisällön tasolle.

Kukin huippukokki on loihtinut reseptejä, joilla poronlihasta saadaan muutakin kuin käristystä. Ehkä olisin kaivannut vieläkin enemmän halvemmista ruhonosista tehtyjä ruokia. Nyt kuljetaan aika paljon ääripäiden välillä fileistä maksaan, vereen ja sydämiin, joista harvaa saa etelämpänä erikseen pyytämättä.

Kirjassa on hyvä porosanasto ja Sanna Gullstenin valaiseva artikkeli porosta ja viinistä.

Juhani Tolvanen