Nauti samppanjaa, sterlettejä ja silliä

Suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ei pöydän iloilla suuremmin mässäillä, ja samantapainen pääasioissa pysyminen koskee myös suomalaista elokuvaa.

Kuolemansa 60-vuotismuiston vuoksi tällä viikolla ajankohtainen Gustaf Mannerheim (1867-1951) nauttii kuitenkin sopivassa määrin myös pöydän antimista ystävänsä Hjalmar Linderin (1862-1921) kanssa Raija Orasen romaanissa
Metsästäjän sydän (Teos).

Oranen täyttää tiukkojen historiallisten tosiasioiden luoman rungon kirjailijan vapaudella, mutta tekee samalla kansakunnan kaapistojen päälle nostetusta Mannerheimista hämmentävän inhimillisen olennon. Kirjan Mannerheim on - kuten oikeasti olikin - vaimoaan pettävä ja lapsiaan laiminlyövä mies. Sellaista käytöstä suurin osa hänen myöhempien aikojensa ihailijoista ei missään tapauksessa voisi keneltäkään hyväksyä.

Eihän tuota Mannerheimin perhe-elämän vaihetta toki kauan kestänyt, mutta jotenkin sekin on ollut helppo sivuuttaa vain välietappina kohti kansalaissodan voittoa ja myöhempää marsalkkaelämää. Eli kunnioittaessamme vaikkapa Mannerheimiä ja J.K. Paasikiveä me emme kunnioita yksityishenkilö hulttio-Mannerheimia tai yksityishenkilö perhetyranni-Paasikiveä vaan heidän julkisen toimintansa luomaa kuvaa.

Oranen kuvaa kiehtovasti miesten kymmeniä vuosia kestänyttä ystävyyttä aina Linderin kuolemaan saakka. Miehiä yhdistivät myös naiset: Linder oli lyhyen aikaa naimisissa Mannerheimin Sophie-sisaren kanssa, ja Mannerheim puolestaan oli rakastunut Linderin Kitty-sisareen. Orasen romaani alkaa elokuussa 1918 tehdyllä Norjan metsästysretkellä, joka oli kummallekin pienimuotoinen maanpako heidän kansalaissodan jälkeen saamastaan arvostelusta. Tuolle matkalle osallistui myös Kitty Linder.

Sekä Mannerheim että Linder rakastivat hyvää ruokaa ja hyviä juomia. Orasen romaanissa on Linderin suuhun pantu lause, joka pohjautuu historiallisiin tosiasioihin. Siinä hän Norjan-matkalla pohtii vaellusjaksamistaan, kun hän laskee juoneensa 56 ikävuoteen mennessä 10000 pulloa samppanjaa. Silti näistä toveruksista olisi vaikea sanoa: aika velikultia.

Juhani Tolvanen